Merikarvianjoki 13.8.

Ennen reissua...

Suuntana tiistaina 13.8. aamuyöstä Merikarvianjoki ensimmäistä kertaa. Odotukset on taas aika kovat saaliin suhteen mutta saapi nähdä miten tällä kertaa käy. Ihan vielä ei ole otollisin aika ja vedetkin ovat aika lämpimiä mutta toivottavasti ainakin reissun ensikertalaiselle saadaan hyvä perhostelukokemus ja edes joku saalis. Mukaan tosiaan lähtee veljenpoikani ensimmäistä kertaa kokeilemaan miltä perhovehkeet ja koski tuntuu kalastuksessa.

Sääennusteet ei kovin hyviä lupaile aamupäivälle sade- ja ukkoskuuroineen mutta eiköhän keli päivän mittaan parane. Vielä ennen reissua pitää käydä etsimässä Bete Lotto uistin Motonetistä, jos vaikka tulisi virvelilläkin kokeiltua joen vesiä lohikalan toivossa.


Merikarvia

Nyt 20.8. on vihdoin matkan pettymykset käsitelty jotenkuten ja taitaa saada jo reissun tarinan "paperille" asti.

Kalastuspäivä alkaa n. 3.30 aamuyöllä todella huonosti nukutun yön (tai puolikkaan) jäljiltä. Hiukan ennen neljää saan viimeisetkin tavarat autoon ja lähden kohti Nousiaista hakemaan ensimmäistä kyytiläistä. Reissu meinaa saada katastrofin merkkejä kun kyytiläisen perhovapa unohtui kotiin. Onneksi ei ehditty kun 10km päähän, joten u-käännös ja uusintayritys. Koukkauksen jälkeen oltiin Köyliössä hakemassa veljenpoikaani joskus puoli kuuden maissa. Matkalla päiväkin alkoi sarastaa ja keli näytti paljon paremmalta kuin mitä ennusteet antoivat odottaa.

Seitsemän maissa oltiin perillä Merikarvialla, Lankosken Köffin parkkipaikalla. Vilkaistiin porukalla karttoja ja päätettiin jäädä heti ensimmäiselle paikalle, eli Lankosken alle kokeilemaan aamutuimaan miten se perhostelu tänään onnistuu. Parkkipaikalla vielä hiukan aamupalaa nassuun, kahluuhousut päälle, varusteet niskaan ja vavat valmiiksi. Matkalla oltiin jo hiukan neuvottu veljenpoikaa perhostelun alkeista ja nyt hän pääsi ensimmäistä kertaa kokeilemaan miltä vapa ja kela tuntuvat.

Parkkipaikalta lähtevän tien päässä oli portti jossa käskettiin pitää portti suljettuna karjan vuoksi. Kun päästiin rantaan asti oli vastassa parisenkymmentä lehmää, yksi varsin itsepäinen tapaus suoraan meidän ja rannan välissä. Kun tuo tapaus vihdoin päätti väistää, oli maisema kyllä todella idyllinen... aurinko pilkisteli pilvien välistä, koski kohisi ja pinnasta nousi hiukan sumua. Eli ei muuta kuin perhot veteen!

Veljenpoika oppi nopeasti (tai ainakin huomattavasti nopeammin kuin minä), miten perhoa heitetään ja kalastelu pääsi vauhtiin. Jo muutaman minuutin perhostelun jälkeen oli ensimmäinen ahven perhossa kiinni, eli ihan lupaava alku päivälle, edes jotain saalista. Lankoskelta ei loppujen lopuksi muuta käteen jäänytkään kuin useammasta paikasta ja useampaan perhoon kiinni ottaneet ahvenet (tai no, päästettiin ne kuitenkin takaisin kasvamaan, pieniä kun olivat ja tavoitteena arvokalat).

Lankoski on yläjuoksulla ensimmäinen paikka jossa kalastaa voi ja seuraavaksi siirryttiinkin ihan alajuoksulle, Salmelankoskelle. Ensimmäinen vaikutelma Salmelankoskesta oli, että missäs se koski oikeen onkaan, kun virtausta ja kiviä ei näkynyt. Taukopaikka oli kyllä ihan eri luokkaa mitä Lankoskella, veskeineen, puuvarastoineen ja kotineen. Rannassa hetken katseltuamme päätimme kuitenkin kokeilla mitä Salmelankoski sanoisi uistimista, joten varusteiden vaihto virveleihin ja uistimiksi bete lottoa ja muuta todennäköisesti kirjolohelle sopivaa. Ennen kuin itse ehdein edes kunnolla rantaan asti oli kalakaverilla jo ensimmäinen kirjolohi kiinni. Jännityksellä odotimme millaisen taistelun se saisi aikaan mutta tulikin tosi helpolla rantaan. Kun kirjolohi oli saatu haaviin asti huomasimme miksi taistelu jäi vähiin, ilmeisesti iso hauki oli koittanut saada kirrestä välipalaa kun molemmista kyljistä löytyi syvät haavat. Punnituksen jälkeen (1,5kg) oli reissun ensimmäinen arvokala siis saatu mutta haavojensa vuoksi päästetty takaisin jokeen.

Odotukset siis edelleen kovenivat itsellä kun näki, että kirjolohta joessa on, ja sitä voi jopa saada sieltä ylös. Muutama heitto äskisestä kalasta alajuoksun suuntaan ja itselläkin nappasi kiinni. Pienen hetken ehti kalaa kelata rantaa kohti kun se tapahtui, mitä pelkäsikin, kirjolohi päätti hypätä ja tietysti irtosi uistimesta. Kalan kooksi arvioin samaa luokkaa, mitä kaverin kala oli, eli puolentoista kilon paikkeille. Eikun uutta "matoa" koukkuun ja menoksi. Jokunen heitto taasen alajuoksun suuntaan ja uudestaan kirjolohi kiinni. Tätä sai kelata jo pidemmän matkan ja kävi muutaman kerran pinnassakin ennen kuin melkein rannassa, huutaessani haavia lähemmäksi, se tapahtui taas... yksi hyppy pinnan päälle ja irti. Koko samaa luokkaa taas, ehkä sama kalakin. Ketutus kasvoi, mutta tunne siitä, että arvokalaa jo oikeasti on minullakin ollut kiinni, oli hieno. Taas jokun aikaa heittelyä ja kolmannen kerran kirjolohi kiinni, tällä kertaa huutelin haavia jo aikaisemmin. Sain kalan kelattua melkein rantaan sen taistellessa vastaan paljon enemmän kuin pari aikaisempaa kirreä. Ja, kuten arvata saattaa... se tapahtui taas... yksi hyppy ja kala irti. Tällä kertaa koko oli jo huomattavasti isompi, arviolta mentiin jo yli kahden kilon. Sen verran nuo kolme taistelua saivat ilmeisesti alueen kalat "takajaloilleen", että enempää ei kalat napanneet kiinni.

Seuraavaksi suuntana oli Änki ja Lehtisenkoski. Edelleen "kosket" näyttivät todella rauhallisilta, joten päätettiin jatkaa matkaa. Seuraavaksi hypättiinkin taas yläjuoksun suuntaan ja siirryimme Konihaaran parkkipaikalle. Joki oli todella syvään uurtuneena ja virtasi aika verkalleen mutta jonkin aikaa päätimme kokeilla, josko kalaa löytyisi. Se perinteinen perhostelusaalis oli Konihaarastakin tulos, eli muutama pikkuahven.

Konihaaran jälkeen odotukset kunnon kosken löytymiselle olivat kovat ja suuntana oli Puukoski. Pienen soratien päässä aukesi hienosti sepelöity iso parkkipaikka jonka reunalta löytyi hieno taukopaikka, wc, kota ja puuvarasto. Ranta oli vielä upeampi, taukopaikan kohdalla hiljaisempi kohta koskesta mutta ylös- ja alaspäin katsoessa näkyi pitkän matkaa hienoa koskea. Ennen kalastusta Puukoskella oli ensimmäisen ruokatauon aika, eli tulet kotaan ja makkarat lämpeämään.

Puukoskelle saapuessa, ei edelläänkään ollut muita kalastajia näkynyt missään, liekkö johtunut siitä, että oltiin liikkeellä arkipäivänä ja paras kalastuaika vasta syksyllä tulossa. Makkaroitten jälkeen lähdimme porukalla yläjuoksun suuntaan, josta rannalta löytyi ensimmäinen muukin perhostelija. Jäimme sopivan matkan päähän hänen alapuolelle ja lähdimme pikkuhiljaa alajuoksua kohti.

Muutama pieni ahven taas nappaili kiinni matkan varrella ja veljenpoikakin sai kokea miltä kala tuntuu perhosiiman päässä, vaikka olikin vain pieni ahven. Hiukan ennen taukopaikan kohdalle saapumista alkoi parkkipaikalla näkymään elämää, muitakin kalastajia alkoi saapumaan paikalle. Hyvin huomasi, että työpäivä oli loppunut ja paikallisetkin ehtivät paikalle.

Rannalla alkoi muutakin porukkaa siis näkymään, joten siirryin vastarannalle matalan kosken poikki ja jatkoin alavirtaa kohti. Hiukan taukopaikan alapuolella oli kivikoiden keskellä isompi tyyni paikka, jossa näkyi pinnassa käyviä kaloja.

Hetken kun tuota kohtaa pommitin isolla oranssilla perholla, niin kirjolohi nappasi kiinni... siis uskomatonta... perhossa kirjolohi kiinni ja vielä minulla. Koitin pysyä rauhallisena, pitää siiman kireänä ja odottelin, että koska se hyppy tulee ja mielessäni jo ajattelin, että hypätessä pitää vetää vapa taakse ja pitää siima kireänä... mutta ei... ei onnistunut, hyppy tuli ja taas kala irti. Neljäs kirjolohi ja kaikki pääsivät irti. Tämä perhossa kiinni ollut oli luultavasti kilon luokkaa, eli olisi sekin ollut kiva saada ylös ja syötäväksi.

Hiukan tuon taistelun jälkeen muukin oma porukka tuli paikalle ja pommitimme samaa paikkaa mutta yhtään kalaa ei kiinni asti saatu. Vaikka ne pinnasta jotain kävivätkin syömässä, ei perhot enää kelvanneet. En tiedä, oliko touhumme epätoivoisen näköistä, kalastimmeko väärässä paikassa vai kutsuiko muita paikalla olleita ruoka-aika, mutta muut kalastelijat katosivat yksitellen paikalta. Kävimme myös kosken alla kokeilemassa virveleiden kanssa mutta paikka oli niin matala, ettei kalakaan oletettavasti siinä viihtynyt.

Vielä viimeinen maisemanvaihto ja takaisin Salmelankoskelle iltasyöntiä varten. Loppujen lopuksi iltasyönti taisi jäädä vain meille, eli päivän toinen ruokatauko retkikeittimen avustuksella. Arvokalaa ei vain enää löytynyt Salmelankoskesta, ei perholla, eikä vieheellä. Veljenpoika nappasi kuitenkin yhden hauen kiinni, joten ei ihan ilman saalista jäänyt hänenkään virveli. Pikkuhiljaa alkoi väsy painaa puserossa ja kello lähentyä yhdeksää illalla. Koti ja oma sänky alkoi tuntumaan parhaalta vaihtoehdolta, joten kamat kasaan ja kotia kohti.

Puoliltaöin olin vihdoin kotona, väsyneenä, kettuuntuneena mutta kuitenkin samalla onnellisena.

Kaiken kaikkiaan reissusta ei siis saalista käteen jäänyt mutta pidän reissua silti onnistuneena ja takaisin Merikarvialle on vielä joskus päästävä. Salmelankoski, Puukoski ja loput kosket niitten välissä pitää vielä kokea ja toivottavasti kalaakin saada.